NÄYN VOIMA JA MERKITYS

NÄYN VOIMA JA MERKITYS

Näinä päivinä eteemme marssitetaan median kautta mielikuvia erilaisista asioista, joita ilman emme voisi elää tai joita kohti meidän tulisi pyrkiä saavuttaaksemme onnellisuutta. Osa näistä tarjotuista mielikuvista on varmasti hyviä ja hyödyllisiä, mutta monet turhia ja merkityksettömiä. Uskallan väittää, että jokainen meistä tarvitsee mielikuvia elämäämme varten. Mielikuvien kautta tai niitä kohti suuntaamme elämäämme ja tekemisiämme. Näitä mielikuvia voimme hyvin myös nimittää näyksi tai kansanomaisemmin tavoitteiksi.

Tarina kahdesta sammakosta, jonka lapsuudessani olen kuullut, avaa näkökulmaa näyn voimasta ja merkityksestä. Olipa siis kerran kaksi sammakkoa, jotka syystä tai toisesta olivat joutuneet puiseen kirnuun. Kirnu oli puolillaan valkoista maitoa, jossa nämä kaksi sammakkoa uiskentelivat. Toinen sammakoista näki vain puisen kirnun sisäseinät ja tämä sammakko masentui epätoivon vallatessa sen mielen. Se päätti lopettaa uimisen ja se sammakko hukkui. Toinen sammakoista taas kohotti katsettaan ylemmäs ja näki auringon sekä sinisen taivaan. Se päätti tämän näyn innoittamana jatkaa polskuttelua maidossa kirnun sisällä. Lopulta kävi niin, että polskuttelun tuloksena sammakko tuli kirnunneeksi maidon voiksi ja se hyppäsi kirnusta pois pelastuen.

Eräs yksi suurimmista ja tunnetuimmista ajattelijoista kautta aikojen, 300- luvulla eKr. elänyt kreikkalainen filosofi ja tiedemies Aristoteles, on sanonut seuraavasti: ”On mahdotonta ajatella ilman sisäisiä kuvia. Me piirrämme niin kuin ajattelemme.” Niinpä kysynkin sinun näkyäsi tai sisäistä kuvaa, jonka ohjaamana suuntaat elämääsi? Onko se piirtynyt selväksi vai vaatiiko se näky uudelleen päivittämistä?

Olen kuullut, että Yhdysvalloissa, Los Angelesin kaupungin vanhalla rautatieasemalla, on edelleen aurinkokello, jonka jalustassa ovat sanat:

”Kyky nähdä, usko luottaa ja rohkeus toimia.”

Näiden sanojen innoittamana tuhannet ihmiset ovat vuosikymmenten saatossa muuttaneet kyseiseen ”enkelten kaupunkiin” toteuttamaan näkyään ja unelmiaan. Haluaisin rohkaista siis myös sinua pysähtymään oman elämäsi keskellä ja etsimään näkyä elämääsi varten. Lisäksi toivon, että löytämäsi näky saisi vahvistua ja että saisit myös rohkeuden ottaa askeleita kohti tuota sisäistä mielikuvaa sekä tavoitetta.

Yksi kristittynä elämisen ulottuvuuksista on uskon kautta nähdä näkymätön todellisuus näkyvänä arjen keskellä. ”Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä” (Hebr.11:1). Minulle tämä henkilökohtaisesti on sitä, että uskon Jumalan olemassa oloon, josta koko näkyvä luomakunta on todisteena. Uskon Jumalan rakkauteen ja anteeksiantamukseen, joka on ilmentynyt Jeesuksessa Kristuksessa. Tästä sisäisenä mielikuvana minulla on näky Jeesuksesta ristillä riippumassa ja lausumassa sanat juuri ennen kuolemaansa: ”Se on täytetty!” Lisäksi uskon Jumalan läsnäoloon ja huolenpitoon omassa elämässäni tässä ajassa sekä iankaikkisuudessa.

Olkoon sinulle rohkaisuksi kertomus vuosisatoja sitten eläneestä vangista, joka kurjissa, kosteissa ja puutteellisissa olosuhteissa kesti vuosien vankeusajan vapautuksen päivään saakka. Tämä vanki kiinnitti katseensa kaltereiden tuolle puolen, päivällä sinitaivaalla leijuviin valkeisiin pilviin ja yöllä tumman taivaan pieniin välkkyviin tähtiin. Hän näki itsensä vapaana ja kesti siten vankeusajan. Saakoon myös sinua löytämäsi sekä näkemäsi näky rohkaista ja vahvistaa arjen harmauden ja kovuuden keskellä!

JOULUMUISTOJA

JOULUMUISTOJA

Joulunaika on aina vahvasti muistojen syntymisen aikaa ja saman aikaisesti myös monet muistot tulvahtavat muistinsyövereistä esiin. Vahvimmat ja rakkaimmat muistot liittyvät niihin jouluihin, joita olemme perheenä yhdessä saaneet viettää. Omien lasten kirkkaat silmät loistamassa kilpaa kynttilöiden kanssa kun he avaavat lahjapakettia suuren odotuksen ja jännityksen vallassa. Nämä yhdessä vietetyt hetket ovat talletettuina muistojen arkkuun, joista olen ikikiitollinen.

Haluan kuitenkin joulumuistoissa mennä omaan lapsuuteeni ja jaan sieltä kaksi muistoa, jotka ovat edelleenkin vahvasti tunnemuistissa. Yksi vahvimmista lapsuuteni joulumuistoista ajoittuu 70-luvun puolivälin paikkeille. Olimme silloin viettämässä sukujoulua mummoni ja ukkini luona Lapinlahdella. Tuona kyseisenä jouluna kävimme poikkeuksellisesti Jouluaamun kirkossa Lapinlahden kauniissa puukirkossa. Muistan edelleenkin sen varhaisaamuisen ”lähtöhössäkän”, jota katselimme ja kuuntelimme serkkuni kanssa peittojemme alta aikuisten  valmistellessa lähtöä kirkkoon. Sille kiireelle ja arkiselle touhulle syntyi hetken päästä positiivinen vastakohta, kun istuimme puukirkon parvella laulaen jouluvirsiä sekä kuunnellen JOULUEVANKELIUMIA.  Iso puukirkko suurine alttaritauluineen ja monine kynttilöineen jättivät pienen pojan sielunmaisemaan lähtemättömän vaikutuksen. Tuossa hetkessä kokemani rauha ja levollisuus on jäänyt muistiini erikoisen tuoreella tavalla.

Vuonna 1980 koulun joulujuhla on muodostunut myös yhdeksi vahvaksi joulumuistokseni. Meidän luokkamme esitti tuossa koulun joulujuhlassa JOULUKUVAELMAN, jossa minun osani oli lukea JOULUEVANKELIUMI. Muistan harjoitelleeni lukemista monen monituista kertaa. Lopulta hetki sitten koitti: suuri liikuntasali pimennettiin, ja valonheittimen valo kohdistettiin minuun. Aloitin ääni jännityksestä väristen lukemisen: ”Ja tapahtui niinä päivinä, että keisari Augustukselta kävi käsky…”.

Paimenet kedolla, enkelin sanoma heille ja itämaan tietäjät ihmettelemässä vastasyntynyttä Jeesusta ovat ydintä JOULUEVANKELIUMISSA. Muutama sana saattoi siinä jännityksessä jäädä välistä lukematta, mutta ensimmäisen joulun tapahtumat eivät jääneet varmaan kenellekään epäselväksi. Näistä lapsuuden kokemuksista on syntynyt erityisen voimakas tunneside juuri JOULUEVANKELIUMIIN.

Näin aikuisiällä ja seurakuntatyössä olevalle joulunaika on kiirettä sekä työtä, joka huipentuu JOULUPÄIVÄN kirkkoon. Perheenä olemme usein olleet jouluaaton omalla porukalla, ja näihinkin jouluihin on aina JOULUEVANKELIUMI kuulunut. Lasten ollessa pieniä hiljennyimme sen äärelle ennen lahjojen jakoa, ja perheen isänä sain kunnian lukea niitä sanoja, jotka Luukas oli muistiin kirjoittanut tuosta ensimmäisestä joulusta. Lasten varttuessa JOULUEVANKELIUMIN lukijat ovat sittemmin vaihtuneet vuosien varrella.

 

Oman elämäni jouluihin ja moniin sen muistoihin liittyy siis JOULUEVANKELIUMI. Tänäkin jouluna noihin tapahtumiin palaamme perheessämme ja pysähdymme sen sanoman äärelle iloiten siitä toivosta, joka tulee ilmi JOULUEVANKELIUMIN tekstistä. 

Tästäkin joulusta tulee jäämään muistoja, jotka tavalla tai toiselle rakentuvat JOULUEVANKELIUMIN ympärille.

Enkelin sanat, jotka lausuttiin pimeällä kedolla työssään ahkeroiville paimenille lähes 2000 vuotta sitten ovat minulle olleet rakkaita toivon sanoja halki oman elämäni vuosien: ”Teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus.” Nämä sanat kuuluvat JOULUJUHLAAN, mutta myös jokaiseen arkiseen päivään.

Siunattua ja rauhaisaa JOULUA sinulle!

19.12.2016  Ari Korolainen

URHEILUSTA OPITTAVAA

Urheilusta opittavaa

Monen penkkiurheilijan unelmaviikot ovat juuri takana ja paluu arkeen on alkanut. Samalla ehkäpä monessa kodissa myös tuo olympiajakso oli yhtä painajaista, koska mistään muusta kuin urheilusta ei ole puhuttu kahteen viikkoon.  Nyt 28. kesäolympialaiset Rio de Janeirossa ovat historiaa ja 306 olympiakultamitalia jaettu kahden viikon aikana tapahtuneiden hurjien taistelujen ja upeiden suoritusten jälkeen. Yli 11 000 urheilijaa on palanut kotimaisemiinsa ja monet heistä ovat asettaneet tavoitteensa neljän vuoden päähän Tokion olympialaisiin.

Joku merkillinen viehätys kisailemisessa on ja se on säilynyt halki vuosisatojen. Onhan nykyisen olympialiikkeen juuret Kreikassa ja ulottuvat jopa 700- luvulle eKr. Silloin kisailtiin Korintin kaupungissa järjestetyissä Isthmoksen kisoissa. Nämä kisat järjestettiin joka toinen vuosi ja jo silloin voittajat olivat suuria sankareita häviäjien ollessa ”luusereita”. Rion kisoja katsellessani nousi mieleen Apostoli Paavalin sanat, jotka hän osoitti korintolaisille:

”Minä en siis juokse päämäärättömästi enkä nyrkkeillessäni huido ilmaan.” (1.Kor.9:26)

Asiayhteyteen liitettynä tämä kyseinen jae kutsuu minua antamaan itseni ja kaikkeni Herran palvelemiseen evankeliumin tähden. Samalla tämän jakeen äärellä alan jälleen kyselemään uudelleen itseltäni kuinka elämääni elän ja mihin aikani käytän? Niin tavattoman helposti sorrun yrittämään tarttua lähes kaikkiin haasteisiin ja olen kuin tuo nyrkkeilijä, joka huitoo ilmaan, osumatta juuri mihinkään.

Kuvassa itse juoksemassa kesällä 2016.

Olisko minulla siis jotakin opittavaa urheilusta? Ainakin ajankäyttöäni varten voisin oppia muutamia asioita. Tuntemani urheilijat toimivat varsin tavoitteellisesti ja harkitusti jopa yksittäisten päivien ja harjoitusten suhteen. Ensimmäiseksi elämääni tulisi löytää päämäärä eli tavoite(et). Nuo tavoitteet voisin vaikkapa kirjata ylös ja niiden kautta tarkastella sitä arkista ajankäyttöäni. Käytänkö aikaani siihen mitä elämältä haluan?

Toiseksi haluan selvittää  ne asiat elämässäni, joista ehdottomasti haluan pitää kiinni. On siis hyödyksi jälleen minulle kirjata ylös ruutuvihkoon listauksen omaisesti arvojärjestys elämässäni. Edessäni on listaus, johon olen kirjoittanut ylös ns. luovuttamattomista asioista elämässäni.

Kolmanneksi minun täytyy tunnustaa se todellisuus, että aika on rajallista ja kaikkea en voi tehdä vaikka niin kovasti sitä haluaisinkin. Nyt onkin minulle se kaikkein vaikein vaihe eli voimavarojen käytön jakaminen. Joudun siis ottamaan kalenterin käteen ja tekemään päätöksiä, merkintöjä, varauksia ja pois pyyhkimisiä sen mukaan mitä olin edellisissä kohdissa ylös kirjaillut.

Ehkäpä tämä kahden viikon jakso olympialaisia ei olisi kohdaltani mennyt ihan hukkaan, jos antaisin urheilun opettaa minulle päämäärätietoisuutta ja voimavarojen hallintaa.

Hyvää syksyä sinulle !                                          23.8.2016

Ari Korolainen

Pastori, Vantaan vapaaseurakunta

Läsnäoloa ja Jumalan muuttavaa voimaa

Läsnäoloa ja Jumalan muuttavaa voimaa

Olemme seurakuntana päättäneet tälle vuodelle valita teemaksi kirjoituksen otsikon, ja tällä haluamme määritellä sen mitä haluamme seurakuntana olla ja ilmentää. Toki tämä lause ei tyhjentävästi sitä pysty määrittelemään mutta antaa kuitenkin suuntaa olemassaolollemme.

Minua on jälleen viime päivinä positiivisella tavalla ihmetyttänyt se, että jostakin merkillisestä syystä on Jumala sitoutunut paikalliseen seurakuntaan ollen siellä läsnä ja ilmaisten siellä sekä sen kautta muuttavaa voimaansa. Näin on Jumala toiminut halki vuosisatojen, ja uskon, että tämä periaate ei ole muuttunut tällä vuosituhannellakaan.

Minulle henkilökohtaisesti teema läsnäoloa ja Jumalan muuttavaa voimaa avautuu kahdella eri tavalla. Ensimmäiseksi uskon, että Jumala rakentaa seurakuntaansa eli meitä oman läsnäolonsa sekä muuttavan voimansa kautta. Tämä mielestäni johtaa siihen, että kristitylle tulisi olla luontaista hakeutua paikallisen seurakunnan yhteyteen: olla siis läsnä siellä, missä Jumala läsnäolonsa kautta toimii. Tämän kaltaisessa läsnäolon verkostossa eli seurakuntayhteydessä Jumala toimii oman tahtonsa mukaan varustaen ja kohdaten meitä erilaisten elämäntilanteidemme keskellä eläviä ihmisiä. Usein, oman kokemukseni mukaan, juuri toisten ihmisten kautta Jumalan valtakunnan voima ja apu tulee elämäämme.

Toiseksi näen, että meidän kristittyjen kautta konkretisoituu Jumalan valtakunnan todellisuus ihmisten keskelle. Näin tietoisuus Jumalan muuttavasta voimasta leviää kauttamme. Tästä seuraa huikea näkökulma myös elämän mielekkyyteen ja merkitykseen. Ne ihmiset, jotka ovat päivittäin tai viikoittain läsnäolomme vaikutuspiirissä, näkevät kauttamme kuvan kristillisyydestä, uskosta ja toivon mukaan myös jotakin armollisesta Jumalasta.

Sen epätäydellisyyden keskellä, jossa elämme ja olemme tarvitsemme varmasti jokainen Jumalan läsnäoloa, toisten ihmisten läsnäoloa ja Jumalan muuttavan voiman kosketusta arkisen elämämme keskellä. Näin me kristittyinä tiedostamme riippuvuutemme Jumalasta ja Hänen voimastaan sekä myös hyväksymme kutsun olla ja elää lähimmäisyyden läsnäolossa toistemme kanssa.

Vantaalla 28.4.2016

Verta, hikeä ja kyyneleitä

Verta, hikeä ja kyyneleitä

Minä olen 45-vuotias istumalihaksia päivittäin kuormittava henkisen työn puhetyöläinen, eli ihan tavallinen vapaaseurakunnan pastori, joka tällä hetkellä käyttää viikoittain 6-8 tuntia juoksemiseen ja urheiluun. Taustalla tähän on noin neljän vuoden takainen paluu nuoruuteni harrastuksen pariin. Kaikki alkoi siitä kun uudelleen vuosien jälkeen haistoin

yleisurheilukentän tuoksun ja sain kokea harjoituksen jälkeisen ”endorfiinihumalan”.  Jäin koukkuun, ja siitä syntyi halu alkaa uudelleen harrastaa juoksua. 

 Onko tuossa mitään järkeä ja vielä tuolla iällä? Tämän kysymyksen esitti eräs ystäväni muutamia kuukausia sitten. Aloin pohtimaan ja analysoimaan kysymystä ihan tosissani, koska se oli ja on erittäin hyvä. Tätä samaa olen kysynyt itseltäni varsinkin pimeinä, sateisina ja kylminä talviaamuina, kun solmin lenkkitossun nauhoja lähtiessäni ulos juoksemaan.

Winston Churchilliä lainatakseni kysyin siis itseltäni, mikä saa minut ”vuodattamaan verta, hikeä ja kyyneleitä”? Verta silloin, kun jalkapohjaan tullut rakko täytyy puhkaista. Hikeä, joka kastelee paidan jo 10 minuutin juoksentelun jälkeen. Ja ne kyyneleet, kun on joutunut kipeytyneen selän takia käymään kiropraktikon käsittelyssä.

Huippu-urheilija Mika Poutala on sanonut: ”Tavoitetta tärkeämpää on se, minkälaista elämää elää unelmaa tavoitelleessaan.” Myös itselleni kaikkein tärkeintä urheilussa on juuri matka kohti unelmia. Matka, jonka aikana löytää itsestään uusia puolia, näkee ja tutustuu uusiin ihmisiin sekä saa onnistumisen ja epäonnistumisten kokemuksia.

Tämä matka on opettanut kärsivällisyyttä ja kehittänyt itsekuria. Epäonnistumisen kokeminen pilalle menneen kilpailun jälkeen ja siitä uudelleen nouseminen sekä uudelleen motivoituminen ovat opettaneet määrätietoisuutta ja armollisuutta. Toki myös onnistumiset ja hyvän harjoituksen jälkeinen euforinen olotila ovat vertaansa vailla. Minulle urheilu on myös investoimista omaan terveyteen niin fyysisesti kuin henkisestikin. Kyllä kunnon hikiliikunta oman kokemukseni mukaan nollaa päätä erittäin tehokkaasti. Paradoksaalisesti voisin siis sanoa, että väsytän itseäni liikkumalla, että jaksaisin paremmin olla väsymättä.

Timoteus-kirjeessä Paavali puhuu ruumiin harjoittamisesta ja sen hyödyllisyydestä verraten sitä uskoon. Eihän ”ruumiinkulttuurin” harjoittamisella iankaikkisuus näkökulmasta ole mitään merkitystä, mutta tähän hetkeen ja tulevaisuuteen ennen kuolemaa sillä on mielestäni vaikutusta, kuten tässä edellä olen kuvannut. Rohkaisen siksi sinua etsimään ja löytämään oman tavan liikkua terveyttäsi edistävästi ja huomata jo varsin lyhyellä aikajänteellä kunnon kohentumisen ja parantuneen jaksamisen ihan siellä arkisissa askareissa. 

Ari Korolainen                                                         Vantaalla 3.3.2016