Verta, hikeä ja kyyneleitä
Minä olen 45-vuotias istumalihaksia päivittäin kuormittava
henkisen työn puhetyöläinen, eli ihan tavallinen vapaaseurakunnan pastori, joka
tällä hetkellä käyttää viikoittain 6-8 tuntia juoksemiseen ja urheiluun.
Taustalla tähän on noin neljän vuoden takainen paluu nuoruuteni harrastuksen
pariin. Kaikki alkoi siitä kun uudelleen vuosien jälkeen haistoin
yleisurheilukentän tuoksun ja sain kokea harjoituksen
jälkeisen ”endorfiinihumalan”. Jäin
koukkuun, ja siitä syntyi halu alkaa uudelleen harrastaa juoksua.
Onko tuossa mitään järkeä ja vielä tuolla iällä? Tämän
kysymyksen esitti eräs ystäväni muutamia kuukausia sitten. Aloin pohtimaan ja
analysoimaan kysymystä ihan tosissani, koska se oli ja on erittäin hyvä. Tätä
samaa olen kysynyt itseltäni varsinkin pimeinä, sateisina ja kylminä talviaamuina,
kun solmin lenkkitossun nauhoja lähtiessäni ulos juoksemaan.
Winston Churchilliä lainatakseni kysyin siis itseltäni, mikä
saa minut ”vuodattamaan verta, hikeä ja kyyneleitä”? Verta silloin, kun
jalkapohjaan tullut rakko täytyy puhkaista. Hikeä, joka kastelee paidan jo 10
minuutin juoksentelun jälkeen. Ja ne kyyneleet, kun on joutunut kipeytyneen
selän takia käymään kiropraktikon käsittelyssä.
Huippu-urheilija Mika Poutala on sanonut: ”Tavoitetta
tärkeämpää on se, minkälaista elämää elää unelmaa tavoitelleessaan.” Myös
itselleni kaikkein tärkeintä urheilussa on juuri matka kohti unelmia. Matka,
jonka aikana löytää itsestään uusia puolia, näkee ja tutustuu uusiin ihmisiin
sekä saa onnistumisen ja epäonnistumisten kokemuksia.
Tämä matka on opettanut kärsivällisyyttä ja kehittänyt
itsekuria. Epäonnistumisen kokeminen pilalle menneen kilpailun jälkeen ja siitä
uudelleen nouseminen sekä uudelleen motivoituminen ovat opettaneet
määrätietoisuutta ja armollisuutta. Toki myös onnistumiset ja hyvän
harjoituksen jälkeinen euforinen olotila ovat vertaansa vailla. Minulle urheilu
on myös investoimista omaan terveyteen niin fyysisesti kuin henkisestikin.
Kyllä kunnon hikiliikunta oman kokemukseni mukaan nollaa päätä erittäin
tehokkaasti. Paradoksaalisesti voisin siis sanoa, että väsytän itseäni liikkumalla,
että jaksaisin paremmin olla väsymättä.
Timoteus-kirjeessä Paavali puhuu ruumiin harjoittamisesta ja
sen hyödyllisyydestä verraten sitä uskoon. Eihän ”ruumiinkulttuurin”
harjoittamisella iankaikkisuus näkökulmasta ole mitään merkitystä, mutta tähän
hetkeen ja tulevaisuuteen ennen kuolemaa sillä on mielestäni vaikutusta, kuten
tässä edellä olen kuvannut. Rohkaisen siksi sinua etsimään ja löytämään oman
tavan liikkua terveyttäsi edistävästi ja huomata jo varsin lyhyellä
aikajänteellä kunnon kohentumisen ja parantuneen jaksamisen ihan siellä
arkisissa askareissa.
Ari Korolainen Vantaalla
3.3.2016
