Tätä kysymystä aloin pohtia syksyisenä arki-iltana
odotellessani vaimoani eräässä suurehkossa ostoskeskuksessa ja katsellessani
ihmisvilinää ympärilläni. Elämän arkea voisi verrata rullaportaissa oloon,
jossa välillä mennään ylös ja toisinaan alas arjen perusasioiden tahdittaessa
elämää. Onko tässä tarvetta ja tilaa Jumalalle, koska kaikki tuntuu toimivan
joskus jopa niin puuduttavan tehokkaasti ? Elämän portaat kuljettavat meitä
aamukahveilta töihin, töistä kaupan kautta kotiin ja kotiaskareiden sekä
harrastusten kautta nukkumaan. Sama uudelleen, uudelleen ja uudelleen.
Mihin tässä individualismin ja tehokkuuden aikakautena
Jumalaa tarvitaan ? Kaikkihan on meillä niin hyvin omissa käsissä ja
hallinnassa ? Toisin oli vaikkapa sata vuotta sitten kun elettiin
yksinkertaisimmin elämän ollessa karumpaa ja kaiken ollessa epävarmempaa. Halla
saattoi viedä koko sadon tai sairauksien myötä kuolema oli arkipäiväisempää
torpissa elettäessä. Jopa kansallisilla tasolla rukous ja usko olivat suotavia
asioita muutama vuosikymmen sitten. Presidentti Kyösti Kallio kehotti kansaa
itsenäisyyspäivän puheensa lopussa seuraavasti vuonna 1939. ”Kaikukoon tänä itsenäisyyspäivänä kaikkialla
maassamme entistä voimakkaampana kansallemme 400 vuotta vanha Lutherin virsi;
Jumala ompi linnamme.”
Oman kokemukseni perusteella voin sanoa, että usein vasta
silloin kun nämä ”rullaportaat” pysähtyvät ja jokin kriisi koskettaa meitä
mieliimme voi astua ajatus Jumalasta. C.S.Lewis on tästä sanonut aika osuvasti:
”Nautinnoissamme Jumala kuiskaa meille,
omassa tunnossamme Hän puhuu, tuskissamme Hän huutaa meille; kärsimys on Hänen
huutotorvensa, jolla kuuro maailma herätetään.” Tähän yhteyteen on pakko
todeta, että en todellakaan toivo itselleni enkä kenellekään vaikeuksia tai
kriisejä elämään.
Minkähän takia turvautuminen Jumalaan niinä hyvinä aikoina
on niin vaikeaa tai se ei tule
edes mieleen ? Vai onko se tyhmyyden tai ihmisen
luonteen heikkoutta turvautua Jumalaan ?
Kuitenkin Jumala kaiken aikaa on
olemassa ja kutsuu ihmistä yhteyteensä myös hyvyydellään niin kuin Paavali
kirjoitti roomalaisille: ”Etkö ymmärrä,
että Jumalan hyvyys johtaa sinut kääntymykseen.”
Ne kerrat kun olen käynyt kuolinvuoteen äärellä tai seisonut
arkun vieressä ja laskenut hiekkaa sen kannelle siunaten vainajaa haudan lepoon
ovat aina puhutelleet elämän rajallisuudesta. Vapaakirkon kirkkokunnanjohtaja
Hannu Vuorinen sanoi kerran seuraavasti: ”Uskomme
tulee ehkä vasta ilmi silloin, kun käsillä on viimeinen hengenvetomme ja
siirrymme uskovina ajasta ikuisuuteen.” Läsnä on silloin ylösnousemuksen
toivo, jonka usko Jumalaan antaa ja sen myötä kuolemakaan ei ole piste vaan
pilkku.
Niinä kertoina omassa elämässäni kun ”portaat” ovat
pysähtyneet ja vaikeudet ovat vyöryneet elämään vieden keskelle pimeyttä on
usko Jumalaan antanut toivon ja luottamuksen etten olekaan yksin. Seuraavat
Psalmin 23. sanat ovat minua lohduttaneet ja vakuuttaneet Kaikkivaltiaan
läsnäolosta elämän varjojen langetessa elämäni polulle: ”Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään
pahaa, sillä sinä olet kanssani.” Näin ollen tärkeintä ei mielestäni ole se
missä olen, vaan se, kenen kanssa olen.
On turvallista astua tuntemattomaan
huomiseen Hänen kanssaan, joka on taivaan ja maan Luoja. On turvallista jakaa
Hänen kanssa elämäni eri vaiheet ja pyytää Hänen läsnäoloa sekä apua elämän
valintoihin ja jokapäiväiseen aherrukseen. On lohdullista saada kokea armoa ja
anteeksiantamusta tämän oman epätäydellisen elämän keskellä. Minä ainakin tarvitsen Jumalaa !
Ajatukseni kiteytyvät alla
olevan Psalmin sanoihin:
”Hän on kallio, hän on
pelastukseni, hän on linnani, en minä horju.
Luottakaa aina Jumalaan, tuokaa hänen eteensä
kaikki mikä sydäntänne painaa !
Jumala on turvamme.” (Ps.62:7,9)
Vantaalla 15.10.2015 Ari Korolainen
