torstai 15. lokakuuta 2015

Mihin suomalainen tarvitsee Jumalaa?




Tätä kysymystä aloin pohtia syksyisenä arki-iltana odotellessani vaimoani eräässä suurehkossa ostoskeskuksessa ja katsellessani ihmisvilinää ympärilläni. Elämän arkea voisi verrata rullaportaissa oloon, jossa välillä mennään ylös ja toisinaan alas arjen perusasioiden tahdittaessa elämää. Onko tässä tarvetta ja tilaa Jumalalle, koska kaikki tuntuu toimivan joskus jopa niin puuduttavan tehokkaasti ? Elämän portaat kuljettavat meitä aamukahveilta töihin, töistä kaupan kautta kotiin ja kotiaskareiden sekä harrastusten kautta nukkumaan. Sama uudelleen, uudelleen ja uudelleen.

Mihin tässä individualismin ja tehokkuuden aikakautena Jumalaa tarvitaan ? Kaikkihan on meillä niin hyvin omissa käsissä ja hallinnassa ? Toisin oli vaikkapa sata vuotta sitten kun elettiin yksinkertaisimmin elämän ollessa karumpaa ja kaiken ollessa epävarmempaa. Halla saattoi viedä koko sadon tai sairauksien myötä kuolema oli arkipäiväisempää torpissa elettäessä. Jopa kansallisilla tasolla rukous ja usko olivat suotavia asioita muutama vuosikymmen sitten. Presidentti Kyösti Kallio kehotti kansaa itsenäisyyspäivän puheensa lopussa seuraavasti vuonna 1939. ”Kaikukoon tänä itsenäisyyspäivänä kaikkialla maassamme entistä voimakkaampana kansallemme 400 vuotta vanha Lutherin virsi; Jumala ompi linnamme.”

Oman kokemukseni perusteella voin sanoa, että usein vasta silloin kun nämä ”rullaportaat” pysähtyvät ja jokin kriisi koskettaa meitä mieliimme voi astua ajatus Jumalasta. C.S.Lewis on tästä sanonut aika osuvasti: ”Nautinnoissamme Jumala kuiskaa meille, omassa tunnossamme Hän puhuu, tuskissamme Hän huutaa meille; kärsimys on Hänen huutotorvensa, jolla kuuro maailma herätetään.” Tähän yhteyteen on pakko todeta, että en todellakaan toivo itselleni enkä kenellekään vaikeuksia tai kriisejä elämään.

Minkähän takia turvautuminen Jumalaan niinä hyvinä aikoina on niin vaikeaa tai se ei tule 
edes mieleen ? Vai onko se tyhmyyden tai ihmisen luonteen heikkoutta turvautua Jumalaan ? 
Kuitenkin Jumala kaiken aikaa on olemassa ja kutsuu ihmistä yhteyteensä myös hyvyydellään niin kuin Paavali kirjoitti roomalaisille: ”Etkö ymmärrä, että Jumalan hyvyys johtaa sinut kääntymykseen.”

Ne kerrat kun olen käynyt kuolinvuoteen äärellä tai seisonut arkun vieressä ja laskenut hiekkaa sen kannelle siunaten vainajaa haudan lepoon ovat aina puhutelleet elämän rajallisuudesta. Vapaakirkon kirkkokunnanjohtaja Hannu Vuorinen sanoi kerran seuraavasti: ”Uskomme tulee ehkä vasta ilmi silloin, kun käsillä on viimeinen hengenvetomme ja siirrymme uskovina ajasta ikuisuuteen.” Läsnä on silloin ylösnousemuksen toivo, jonka usko Jumalaan antaa ja sen myötä kuolemakaan ei ole piste vaan pilkku.

Niinä kertoina omassa elämässäni kun ”portaat” ovat pysähtyneet ja vaikeudet ovat vyöryneet elämään vieden keskelle pimeyttä on usko Jumalaan antanut toivon ja luottamuksen etten olekaan yksin. Seuraavat Psalmin 23. sanat ovat minua lohduttaneet ja vakuuttaneet Kaikkivaltiaan läsnäolosta elämän varjojen langetessa elämäni polulle: ”Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet kanssani.” Näin ollen tärkeintä ei mielestäni ole se missä olen, vaan se, kenen kanssa olen. 

On turvallista astua tuntemattomaan huomiseen Hänen kanssaan, joka on taivaan ja maan Luoja. On turvallista jakaa Hänen kanssa elämäni eri vaiheet ja pyytää Hänen läsnäoloa sekä apua elämän valintoihin ja jokapäiväiseen aherrukseen. On lohdullista saada kokea armoa ja anteeksiantamusta tämän oman epätäydellisen elämän keskellä. Minä ainakin tarvitsen Jumalaa ! 
Ajatukseni kiteytyvät alla olevan Psalmin sanoihin:
”Hän on kallio, hän on pelastukseni, hän on linnani, en minä horju.
 Luottakaa aina Jumalaan, tuokaa hänen eteensä kaikki mikä sydäntänne painaa !
 Jumala on turvamme.” (Ps.62:7,9)

Vantaalla 15.10.2015  Ari Korolainen